"en mä nyt tiedä, en mä nyt osaa sanoo..

... haluut sä sairaslomaa?" Kommentoi lääkäri tänään terveyskeskuspäivystyksessä. Puhuin siitä, että suru ei tule, mutta vihan puuskia kylläkin. Vaivun hiljaisuuteen aika ajoin. En ole ihan varma, meneekö välillä muistikin... "en mä nyt tiedä, en mä nyt osaa sanoo.. haluutsä sairaslomaa?" Mun tulevien viikkojen lempisanonta. Hyvin tutkittu, herra lääkärisetä. Entäs jos mä vajoankin aika ajoin psykoosiin? en mä nyt tiedä jne.

Ilmoittautuessa täti syyllisti kun en ole hakenut kriisiapua. "Siis mitä? En ole kuullut?" täti:"sitä saa terveysasemalta:" minä: "mä oon käyny siellä, soittanu sinne, mitään ei oo sanottu" täti:"miksi et ole hakenut kriisiapua, sitä saa kun pyytää"
Hmmm. Välillä aina mietin, että mitä mussa on niin vaikeaa ymmärtää. Yksi terapeutti on arvellut lääkärin kera, että mua tulkitaan helposti niin vahvaksi ja sen kautta väärin. Eli jos on ongelmia, niin en ole vain itse tehnyt asialle jotain jne. Huoh.

Noh, jos mieli menee tyynyyn, niin toivottavasti se tulee sieltä yhtä kiltisti ulos kuin viime kerralla. Kaikki hyvin?

Miten pitäisi suhtautua, kun on puhetta että nyt tarvitsen rauhoittavia lääkkeitä ja siihen sanotaan että voi kun et aina tarvitsisi jotain lääkettä kun jotain tapahtuu...
Mä en osaa suhtautua hyvin. Tuntuu sille että taas olen tehnyt väärin. Nimenomaan aktiivisesti tehnyt.

Tänään totesin, että nyt minulta odotetaan, että enää en ole heikko, enää en ota takapakkia, enää epäonnistu, enää en romahda, enää en ole ihminen. Viimeinen mun oma päätelmäni. Vaaditaan liikaa. Jos tämä henkilö ei kestä minun todellisuuttani, niin mikä eteen? se että syön rauhoittavia ei tarkoita että olen elämäni pohjalla, kuten hän sanoi. En osaa huijata koko aikaa. En viitsisi pälistä joutavia aina vain. Maailman asiat ei päähäni nyt mahdu kuin pätkän kerrallaan. Pitääkö taas yhteen läheiseen pistää välit määrättömäksi ajaksi poikki?

en minä nyt tiedä, en minä nyt osaa sanoa
Antakaa mun olla!