Älä koskaa sano, ei koskaan. Mutta nyt tekee mieli sanoa, ettei enää koskaan.

Otin vastaan vauvakasseja, joiden piti olla valmiita. Ja ********. Taidan 12:sta kassista saada muutaman kasaan ja niihinkin pitää ostaa itse lisää juttuja. Että ottaa päähän. Mikä siinä on, että suomen kieli ei mene suomalaiselle perille? Onkohan tässäkin takana se ajatus ollut, että kelpaahan sinne nyt mikä vain ja ei se nyt ole niin nopo nuukaa.

Tämä oli viimeinen kerta. Mikä parsija, pesijä, lisäilijä minä olen.

Sain kasan neulottuja peittoja. Sanottu on oikea koko. No ei tietenkään peitot ole oikeaa kokoa! Saa sitten tehdä lisäpaloja niihin.

Nyt korpeaa, pahasti.

Viikonloppu blues

Viikonloput on vaikeita. Tai ne päivät kun olen kokonaan kotona. En jaksaisi olla hereillä. Ahdistaa. Tiedän, että tämän kämpän kunto ahdistaa, on todella sotkuista. Enkä saa siivotuksi. Kuin joskus vähän aikaa ja se ei auta kuin hetkeksi. Kohta on sitten taas yhtä sotkuista kuin ennen siivouspuuskaa, ellei jopa enemmänkin sotkuista.
Ahdistaa olla yksin.

Tänä viikonloppuna sentään olin yksissä juhlissa osan lauantai-iltaa. Mutta niin usein yksin vain. Yritin saada ystävääni kiinni, mutta hän ei vastaa puhelimeen. On valitellut viime aikoina, ettei hänkään jaksa. Olisin halunnut eilen mennä piristämään häntä, kun olin ihan liki hänen kotiaan juhlimassa. Eikä kello ollut paljoa. Mutta ei niin ei. Tällä kertaa.

Vastaanotin taas tavaraa, josta tulee riesaakin liikaa. Miksi en osaa sanoa ei. Pöh.

Viikonloput on pahoja ahmimisen suhteen. En saa otetta asiaan vaikka tahtoisin. Ja kierteenähän tämäkin menee, ahdistaa...ahmin... ja se sitten ahdistaa lisää.... tupla ahdistus ja .... *huoh*

Viikolla oli eka ja vika työpäivä. Oli työkokeilu. Ei kestänyt fysiikka nyt. Toivoisin sen lisäävän motivaatiota liikkua. Saas sitten nähdä kuin käy. Jotenkin arvaan että taas se kuitenkin jää. Mutta yrittää pitää. Jos edes silloin tällöin tulisi liikuttua. Piristäähän se ja voisi ajan kuluun auttaa mielen kuntoon.

****

Pihalla on puu, joka on täynnä lehtiä jotka ovat täysin ruskeita. Todella vähän on lehtiä varissut pois. Aika masentavan näköinen. Tyhjenisi tuo puu jo. Tuosta tulee pystyyn kuollut mieleen. Onneksi pihalla on havupuitakin, niin on vihreää läpi vuoden.

Voi kun tämä nuutunut olo menisi pois. Tuli juuri mieleen, että kävely auttaisi kummasti. Mutta tämä laiska p**** ei taida nyt jaksa sitäkään.

Missähän pihan lapset on. Yleensä tuolla on kova vilinä. Nyt kun heitä ei ole, tulee sitä vilinää ikävä. Usein kyllä jaksan ärsyyntyä kun pihalta kuuluu kirkumista joka ei ota loppuakseen ja päätöntä huutamista. Äitini kerran täällä ollessaan sanoi, että ei me kakarana tuolla tavalla pidetty mekkalaa, kuin nämä lapset täällä. Miksiköhän tosiaan niiden pitää niin kovasti elämämöidä usein. Ainahan lapsista ääntä lähtee, mutta jossain sen rajan soisi tulevan vastaan.

Heh, ja nyt useat äiti-ihmiset ottaa pulttia. Tai ajattelee muuten kivoja ajatuksia musta. :)

Höh, mikään ei nyt kiinnosta. Tekisi mieli nukkua, mutta yritän tapalla vastaan.

hmmmm....

Pitää pohtia, edelleen. Mihin vetää rajaa tämän blogin kanssa. Mitä kertoa ja koska. Olen joskus miettinyt aloittavani toisen blogin, joka olisi suoraa suorempi ja anonyymi. Mutta.
Sitten se en olekaan enää oikeastaan minä ja minun juttuni.
Eikä kaikki kaikille kuulu.

Ja voi, haluaisin monelle lukijalleni kertoa enemmänkin, mutta kun sitten pelkään identifioituvani väärille ihmisille vahingossa (en edes tiedä lukevatko he blogeja, heh). Hmmm... mistä toi ide..... sana oikein pulpahti? Onko se edes oikein? Khihiiii.

Tämä on ollut hauskaa, kun mieli nousee suostaan hiljalleen ylös. Sen käynnistyminen on mielenkiintoista. Sanoja pulpahtelee mieleen, enkä osaa olla varma niiden oikeellisuudesta kontekstissaan. :D Voi kettu :D

Jospa kirjottelis vaan yleiskieltä, yleislöpinää. Kadehtien luen hyvien kirjoittajien blogeja. Toivon niin että joku päivä omakin kirjoitus muuttuisi jouhevammaksi.

Nyt on vilkas viikko tapahtumiltaan. Ja niin on ensi viikkokin. Sitä seuraavaa en ole uskaltanut vielä vilkaista. Kun ei tämä meneminen ole vielä niin itsestään selvää. Se jaksaminen.

Nyt on uneton yö takana. Tänään menen _töihin_. Ekaa päivää moneen vuoteen oikeassa työssä. Alkuun olen siellä vain muutaman päivän viikossa, osan päivää. Pitää totutella. Pitkä sairasloma vaatii veronsa.

Yök, mitä pätkälauseita. Kuvastaa kyllä ajatusteni virtaa hyvin. Se on töksähtelevää. Pyrähdys ja töks.

On ollut niin jouluinen olo. Onneksi siihen on vielä aikaa. Kerkiää tekemään lahjoja.

No niin. Yritys saada samaan postaukseen eri kuvia. Tässä tämä yritys.

Tämän aloitan kohta tekemään. Isompi siitä vain tulee. Muistaakseni kuvion koko on n. 5 cm.












Tässä joululiina mikä on n. puolessa välissä tekeillä äidilleni. Mietin juuri tekisinkö sitten itsellenikin tälläisen.

Oi autuutta.
Hain postista siellä jo odotelleen paketin. Sain jopa kyydin ystävältä kotiovelta postitoimipaikkaan ja takaisin. Ihana määrä lankoja, kaikenlaista. Juu jämiä monia, mutta niille on taatusti käyttöä. Kirja. Kirje. KIRJE! Oi ihanuus. Kirje on harvinaista herkkua. Enää yhden tätini kanssa on tullut kirjoiteltua. Hän asuu Ruotsissa, ei tule siis paljon soiteltua.
Ihan tulvi mieleen muistoja eri kirjeenvaihdoista vuosien varrelta. Ikävä moisia. Hmmm, pitänee mennä postimerkkejä ostamaan. Ei kun hei... mullahan saattaa jopa olla niitä. Mä kun aika ajoin innostun kivoista merkeistä ja ostan niitä tarpeeeeeksi. Ja ainahan mulla nyt paperia, ja kuoria ja kortteja on... Vähän joka lähtöön. Muka. Sitten kun tulee se lähtö, yleensä joutuu ostamaan sen kortin. Eli yritän nykyään olla ostamatta kortteja. Muutakuin nyt kivoja Parane pian- kortteja ym.

Tuossa määrässä sitä riittää suunniteltavaa. Lupaan lahjoittajalle, että tehdyistä töistä tulee kuvia.

Hups, unohduin muualla, meneeköhän tämä yhteys poikki kun yritän päivittää. No aika näyttää.

Jospa vähän nyt energiaa saaneena siivoilis. Siihen on huutava tarve.... aina vaan

Pieniä asioita. Multa pyydettiin hetki sitten apua netissä kantapään tekoon sukassa. Kivaa oli se että pystyin auttamaan ja vielä kivempaa ettei tarvinnut kaivaa ohjetta esiin, se oli muistissa.
Ei ole siis pää ihan jumissa. Tai ainakin aika ajoin se toimii.

Mulle on kuulemma postissa paketti. Enkä huomenna kerkiä sitä noutamaan.Käääk! Kuinka mä kestän?!?!? :D Blogitutulta postia. Kiitos jo etukäteen.

Sain tänään kuvan, jossa oli lapsia pöydän äärellä. Meni hetki ennenkuin tajusin, että veljen poika istuu ryhmässä. Ekaa päivää päivähoidossa. Niin se hänenkin elämä muuttuu. Toivottavasti kaikki menee hyvin ja hän osaa olla hyvä toisille. Nyt vielä niin kovin, kovin pieni. Mutta aika kuluu nopeaan tälläisissä asioissa.

Heh, lupasin itselleni niin, etten aloita uusia töitä ennenkuin yksistä langoista on tilkut tehty. Nyt loppu häämöttää ja sormia polttelee useat työt. Palmasta nallea, pieniä sukkia jne. Sukan jo aloitin. Kirjastossa skannasin ohjeita. Kotona kun on printteri, niin voi tulostaa kun on tarvis. Teen kuitenkin näitä töitä paljolti julkisissa liikkuessani.

Huomenna paidan tekoa äitini kanssa. Josko oppisi ompelusta taas jotain.

Nukkuminen voisi vähetä. Yritän päästä liikkeelle. Niin mieleltäni kuin kropaltani. Kahtellaan....

syyllistämistä

Tullut paha mieli. Äitini soitti ja kysyi lähdenkö käymään mökillä. Sinne lähtee äidin lisäksi veljeni. Jotain tekemistä siellä vielä on. En tiedä mitä, kait jotain katoksia.
Minä kieltäydyin. Kun koen että pitää akkuja ladata. Olla menemättä minnekään. Jouduin vääntämään rautalangasta sen muistutuksen, että koen ahdistustavana arkipäiväni kuntoutuksessa. Se on tosi stressaavaa ollut. Kun olen päässyt mökittymään kotiini.

Äitini sitten syyllisti, että hän olisi toivonut että tämän kerran olisin auttanut, hän kun aina auttaa (niin veljeä kuin mua). Kiva kiva. Syyllisyyttä voimattomuudestani juuri nyt kaipaankin. Tiedän olevani paska. Ei sitä tarvitse kertoa.

Nyt nousee helvetin moinen kiukku pintaan. Hitto kun en osaa olla välittämättä toisen sanoista. Munhan se on itse päätettävä missä mun rajat menee. Edelleen sitä vain toivoisi toisen ymmärtävän.

Aina saa kysyä. Mutta pitää tajuta, jos toiselle ei sovi. Toisen ei tarvitse edes selitellä. Tätä itse yritän pitää ohjenuorana toisten suhteen. Voi kun minunkin kanssani niin tehtäisiin.

Jos on tilanne veljen ja mutsin kaa se että apu olis tosiaan ollu tarpeen, niin olis kertonut sen, eikä alkanut syyllistämään. Mun kohdalla loppuu puhelu nopeaan moisesta. Ahdistus nousee moisesta sen verran, että tiedän hetken päästä psykoosin oireiden kolkuttelevan ovella, jos en itseäni kuuntele.

Ollapa jo vahva. Ollapa jo kuntoutunut.

Toivottavasti MTT:ssä jo tajutaan, ettei systeemi mua vie vielä mukanaan, tarviin heidän tukeaan enemmän.
Toivoisin perheeni tajuavan, ettei systeemi mua vielä vie niin, että olisin jo kuntoutunut. Kaikki ei ole vielä hyvin. Antaisivat aikaa. Ja jos eivät mua jaksa niin perääntyisivät sitten.

Mä en ole kiva ihminen. Tiedän. En voi nyt sille tämän verran enempää.

Vähän parempi viikko

Toivo heräsi ainakin osittain kuntoutumisen suhteen. Asiat taitavat alkaa hiljalleen edistyä. Odotan mielenkiinnolla. Töitäkin taidan päästä lähiaikoina kokeilemaan. Kivaa. Ja jännittää tuleeko siitä mitään. Mutta kokeillaan jos pääsee.

Onpas pää nyt tyhjä.

Aloitin pitkästä aikaa päiväkirjan pidon. Tarkoitus on joka päivä kirjoittaa. Uskon sen tukevan tätä vaihetta elämässäni. Kokemus kertoo, että päiväkirjasta aukeaa asiat, kun sitä selailee taaksepäin. Samaa jankutusta mikä päässä pyörii, ei jaksa lukea kerta kerran jälkeen. Ajatukset alkaa muuttumaan.

Uimapukua pitäisi mennä etsimään. Tahdon uimaan. Vesi on mulle ihana elementti. Aamulla pitää käydä. Jos saisi läskeineen ja rumuuksineen olla paremmin rauhassa silloin. Vaatteet peittää paljon, ja uihallissa on alasti muutenkin kuin alaston vartalo.

Laskurin mukaan täällä käy kivasti porukkaa. Keitä käy... HUHUU?

hups, onpa kello taas paljon. Iltapalaa ja josko yrittäis päästä unten maille.

*huoh*
Tyhmien kommenttien nainen. Tuo tuli mieleen kun luin joitakin kommentteja mitä olen jättänyt blogeihin. Tajuan monesti jälkikäteen, että meni metsään, asian vierestä jne. Missä hitossa mun ajatukset on?

Heh, ja kuinka pitkään vielä kuvittelen että muistan jotain ilman että kirjoitan sen muistiin? Taas on yhden paikan tunnukset muistista poissa. Ja mulla kun on vielä vihkokin tätä varten... "kyllä mä nyt jo tän muistan". Pah.

Lohkoperunat uunissa tulossa. Hyvä aika syödä. Klo kohta 04.00.

Aijuu, pitää tehdä ruoka päiväksi. Sitä tekemään --->

Yhdestä kohtaa vääränlainen ketju poikki, ainakin tämän kerran. Kävin reilun ½ tunnin kävelylenkillä. Ja ripeällä sellaisella.
Usein ollut mielessä, että ei ole kivaa yksin mennä kävelylle. Nyt mietin, että entäs sitten, kaikki ei aina ole kivaa. Ja kun tosiasia kuitenkin on, että noita kivoja hormooneita erittyy kun liikkuu. Miksi ei nauttia niistä...

Huomenna menen kuntoutukseen vaikka päälläni seisten.

Nyt kylpyyn.

poikkeuksellisen älykäs

Tänään on pyörinyt mielessä sanat "olet poikkeuksellisen älykäs" joilla tutkiva psykiatri aloitti kertomaan mitä tutkimukset minusta 15-vuotiaana kertoivat. Olin jättänyt koulun kesken. Isäni oli kuollut jonkin aikaa aiemmin. Isän tyttö reagoi näin tässä tapauksessa. Surra en saanut, kun piti pitää äidistä huolta. Sen roolin otin kun täti sitä minulle tarjosi hautajaisissa "äitisi on kuules nyt niin surun murtama ja heikoilla, että sun pitää kattoa sen perään. Siltä saattaa jäädä hellan levyt päälle jne. Jonkun pitää siitä pitää huolta." No niinpä minä sitten yritin kasvaa aikuiseksi pikapikaa.
Sosiaalitoimisto katsoi sen verran perään, että saadaan ruokaa ja ei asiat ihan pielessä ole. Minua ei kuulemma kannattanut pakottaa koulukotiin, koska siitä ei olisi tullut mitään ja varsinkin kun perhe näytti tarvitsevan sitä että se pysyy koossa. Mutta mitä pikku-minä olisi tarvinnut, siitä ei oltu kiinnostuneita.
Ja minähän en myöntänyt että apua olisi tarvittu.

Oli sitä isot suunnitelmat elämälle, yliopistoon lukemaan, viittä kieltä nyt ensin oli mielessä. Sitten kemia kiinnosti kovasti. Se vain että tuo sairaus vei mahdollollisuudet opiskella. Maniassa asiat sujui hyvin, mutta masennusjaksot esti sitten jatkuvuuden.

Joskus tiesin missä tiede menee, mitä kehitellään, mitä saatu aikaiseksi. Jaksoin olla kiinnostunut. Nykyään en jaksa ylen uutisia alusta loppuun. En pysty keskittymään.

Kouluja käymätön nainen, sinkku.

Olen kateellinen perheellisille, yksinhuoltajille. Lapsia olen aina halunnut, ja nyt taitaa käydä niin että aika hupenee ja en taida edes olla siinä kunnossa koskaan että lapsille hyvä olisin.

On niin pirun tyhmä olo. En tiedä mistään mitä yhteiskunnassa, maailmalla tapahtuu, jotain silloin tällöin vain jää mieleen. Kokonaisuus on kadonnut. Ja olen kait luovuttanut, että enää yrittäisin siitä saada kiinni.

Ollaan niin kuin ellun kanat.

Poikkeuksellisen älykkään sairautta on niin pirun kiva sairastaa.

Hui, patterit pitää kait kohta laittaa päälle. Alkaa olla kylmä. Niinköhän se jää tänä syksynä ikkunat pesemättä. En ole saanut aikaiseksi. Varsinkin tämä työhuoneen ikkuna on likainen, on jäänyt keväältä pesemättä (vai onkohan mennyt jo pidempikin aika).
Hittolainen, kun ei osaa keskittyä mihinkään kunnolla, ja pidempiä aikoja kerrallaan. Virkkaustyökin edistyy hitaasti kuten kaikki muukin.
Siivous ei edisty tällä tyylillä. Kun saa vain vähän kerrallaan siivottua ja haaluiluun menee paljon aikaa, niin sitä kerkiää sotkemaan paljon, ennen seuraavaa siivouspuuskaa.
Kun olen poissa koneelta, päässä pyörii vaikka mitä ajatuksia. Kun tulen tähän, pää tyhjenee. Rimakauhu oletettavan yleisön edessä sen suhteen mitä sanoisi. Joten jää tyhjäksi löpinäksi, huoh.

Jospa keittäisi teetä ja.... yrittäisi taas päästä tuon "Kotisivut" kirjan vielä salattuun maailmaan. Tarkoitus hyvä olis oppia ite tekemään sivuja. Mitä siitä on hyötyä? Ei ehkä mitään muuta kuin se, että pää saa muuta mietittävää kuin omat murheet. Niitä on vatvottu ihan liikaakin. Mutta ei vielä tarpeeksi. Selvitettävää on vielä, ennenkuin voi päästä sellaiseen normaalimpaan elämään kiinni. Jos nyt koskaan pääsen sellaiseen, tiedä häntä. Jospa olen koko ikäni niin sekaisin, että vääntämistä on? Äh, nyt tää menee taas pelkojen puolelle. Hus hus hus! Ei voi tietää miten menee, minne pääsee, mistä pääse jne. Joten antaa olla. Ainakin tältä erää.

Sitä teetä ja tuota kirjaa...

ei uskalla nukkua

Ei unta. Vaikka nukuttaa. Pelko siitä, etten jaksa aamulla herätä, valvottaa. Raskas päivä oli edellinen, todella raskas.
Tekisi mieli jopa jättää kesken kuntoutus. Liian ristiriitaista sakkia. Mutta jatketaan vielä, katsotaan mitä eteen tulee, ja lopetetaan vasta kun ei enää mitään muuta keksi.

Yritin kuvata hahtuvaa mutsin kameralla. Tässä tämän kertainen tulos.
Vähän lähempänä totuutta tuo väri. Matto alla taisi olla hyvä kontrasti.

Nukkeja yritin ommella äitini tykönä, mutta siinäkään en onnistunut. Mutta onneksi äitini osaa ommella, ja hän sitten katsoi, missä vika ja sitten opetti mua samalla kun itse ompeli (ja oppi).

Kaikki tuntuu olevan vääntöä. Paitsi tilkkujen teko. Eh.

Voi kun tulisi jo valoisanpia päiviä. Itseäkin tämä jo ottaa päähän.

Perjantaina lyhyempi päivä, lähden asioille. Jee.
Huominen on hyvä päivä. Kauanko jaksaa toivoa?

Heh, ei ota onnistuakseen kuvien ottaminen ei mun webbikameralla, eikä mutsin digikameralla. Värit heittää. Tämäkin on punertavampaa oikeasti. Taisin sitten ostaa Tallinnasta liian vähän tätä, painoa on 110g ja paljonkohan menee ison naisen lapasiin.
Käy kuin käy. Jatketaanko lapasta muulla langalla vaiko miten.

Tallinnan reissu ei ollut oikein kiva. Jonkin verran riitaa porukassa ja en sitten päässyt varsinaisiin lankakauppoihin. Siitä saan syyttää itseäni. Olis pitäny lähteä omille teilleen, mutta aristelin. Veljeni ryöstettiin tuossa ihan muutamia viikkoja sitten Tallinnassa.
Olisi pitänyt mennä syömään hampurilainen ja hilpasta lankojen maailmaan. Mutta näin nyt kävi.
En tänään päässyt lähtemään kuntoutukseen. Ajatus porukan kohtaamisesta oli liikaa. Ja nimenomaan niiden ohjaajien. Tajusin reissun aikana, että pitää pitää suu kii mistään tärkeämmästä asiasta. Tää yks nainen on varsinainen hölösuu, ei osaa hoitaa asioita vaikka omasta mielestään varmaan onkin hanakka puuttumaan tilanteisiin. Liian hanakka jos minulta kysytään...
Jos en voi luottaa vetäjiin, niin heikosti menee. Terapiaan pääsee kerran kolmessa viikossa. Eli aika yksin juttujeni kanssa olen.
Nyt ei näy tunnelin päässä valoa. Tuntuu että sama vanha paska vaan pyörii.
On sitten tullut ahmittua. Huonoksi todettu keino on nyt ollut vain se ainoa mitä keksin.

En minä osaa. Olla. Olen vääränlainen. Olen väärin. Tilanteissa. Tahtomattani. Tarkoitan toista miten jotkut minut kokee.
En tunnu kestävän ristiriitoja juuri ollenkaan. Mitä tästä elämästä tulee jos en niitä opi kestämään?
En meinaa tuntea itseäni nykyään ollenkaan. Entisestä minästäni kadonnut paljon, ja monen asian kohdalla hyvä niin. Monia asioita kaipaa. Persoona kateissa ja elää pitäisi.
Kuin voi yksi Tallinan reissu luistaa näin raiteiltaan yhden mielen.
Tai mistä minä tiedän miten muut koki matkan tapahtumat.

Jospa vain neuloisi taas...

tämmöttinen

Harmi, kun ei edes äitini kamera ole kunnollinen. Tässä värit ei täsmää, mutta tätä parempaa kuvaa en saanut.
Eli yksi vauvapeitto valmis. Tuossa on sitten jo uuteen peittoon tilkkuja, lankaa mistä jatkaa.

Heh, ei toi mattokaan ole mikään turkoosi väriltään.

Kun en viitsi alhoani mainostaa, niin ei muuta nyt, heihei.

Jaa, piti sitten tehdä vaihteeksi kehittävä testi.

Viikko kuntoutuksen puitteissa mennyt penkin alle. Se on rankempaa kuin olisin uskonutkaan. Vaikeaa totutella olemaan taas ihmisten ilmoilla jne.

Tänään aion kasata yhden peiton. Eri asia on, lisäänkö tilkuilla siihen sitten lisää kokoa jatkossa. Mutta nyt ainakin tuo.

Voivoi kun olisi kunnon kamera. Mutsinkin kamera ei ota kunnon kuvaa, jos pitää kuvata läheltä jotain. Harmi.

Sain lyhyen viestin sähköpostiini toiselta blogilaisesta. Siitä tuli parempi mieli.

Nyt hommiin!

Blogilistan mukaan ihmisiä kaikkoaa. Ei ole kiva blogi, ei kivoja aiheita.

Kiva elämä.

En mä kivaa kaipaa, vaan elämän makuista. Tahdon taas pistää itseni suuresti likoon. Olen jo aloittanut. Itse sen tiedän, läheiset ei usko. Eikä ihme... jos on pitkään aina asiat solmussa, niin miksi uskoa. Mutta mitä siitä, pääasia että itse tietää minne menossa.

Mokasin. Pahasti. Luulin että n. 100e yhtiövastiketta rästissä, mutta se on n. 200e. Ja pässi menin möläyttämään sen äidilleni. Ihan turhaan. Hän vain ahdistuu. Puhelu päättyi siihen että paiskasin luurin kii. Kun itselläkin on pirun paha olo, ei enää kestä kun toinen syyllistää ja haukkuu.

Ja tämänkin jälkeen pitää vaan uskoa, että eteenpäin ollaan menossa.

Ilmoitin että tänä vuonna en hanki/en odota joululahjoja. Tuo rästi ensin.

Asiasta kukkaruukkuun. Se että joku tuntee samaa sairautta sairastavan henkilön, ei tarkoita että tietää musta juurikaan mitään. Tätäkin kaksisuuntaista on useampaa laatua. Mulle lääkäri on sanonut, että lääkehoito tepsii niin hyvin, etten voi enää sanoa että sairaudestani johtuu elämäni kiemurat.
Itse sanon, että eri asia sitten on, miten on elämä suttaantunut sen sairauden kanssa ja mitä on sitä suoristaa nykyään.

Ystävä sanoin tuossa taannoin jotakuinkin niin, että ei hän mua psyykkisesti sairaana ajattele, vaan ystävänä. Tuttu sanoi, että ei hän olisi uskonut, että mulla on ongelmia.

Hmmm... ihan kuin mä vähän puolustelisin.

Jospa mä vaan meen neulomaan.

t i l i t y s t ä

Minä itse. Ensin. Ja tietenkin niin pitkään, että voimat loppuu ensin. Kuinka tästä typerästä perimmäisestä ajatuksesta pääsisi eroon? Törmään elämässäni vähän väliä siihen, että yritän pärjätä liian pitkään itse. Ja etten elä elämääni itseäni varten. Voihan ****, nyt yrittänyt suorittaa terapeuteille (juu, mulla on 2!). **** ei ollut kirosana, en tiedä mikä muttei kirosana. Ei löytynyt sanaa. Ja nyt yritän jaaritella asian ohi näppärästi. lallati laa laa laa...
Päivällä oli terapia. Ja sen jälkeen on ahdistanut. Pyörinyt päässä vanhoja muistoja ja sieltä kirotusta lapsuudesta (kirotusta siksi, että eikö tän ikäinen eukko vois jättää sen jo rauhaan[35v.}). Ja eikö voisi ,jos niiden asioiden on kohottava vieläkin pintaan, hiljalleen tuoda muutosta elämään. Tai ehkä niin käykin jo. Hitaasti tosin. Ja mä nyt oon vaan sellanen ihminen, että kun on tarkotus pistää tapahtumaan, sitä pitäis kanssa sitten tapahtua kanssa, kunnolla. Ei tää elämä niin vaan taivu sellaiseen, päänsisäinen, tunteet.
Kauhuskenaario on, että olen koko elämän yksin. En ole varmaankaan vielä rakastanut. Minua ei ole rakastettu. Elämä ilman rakkautta. Joten minä kerään lippaan kanssa rahaa kadunkulmassa...
(mä tossa joku aika sitten juttelin irkissä yhden tutun kaa, joka kuvitteli että olen todella sosiaalinen ihminen. Sitten aloin pohtia miten viime vuosina on toteutunut ihmissuhteeni. Kahta ystävääni kumpaakin erikseen olen tavannut noin 1-2 kertaa vuodessa, muuten ollaan puhuttu, puhelimessa, lähetetty meilejä. Muiden romahtamiseni jälkeen erkaantuneiden ystävien, vai miksi niitä nyt kutsua, (tuttuja menneisyydestä?) kanssa sitten niin että vain harvakseltaan puheluista jos olen soittanut ja ei muuta. Tajusin typeryyteni. Soitan ja soitan perään ja mulle päin ei juurikaan kukaan. Tein niin että en soittanut kenellekään. Päätin katsoa missä vaiheessa minua kaivataan. Eka soitti reilun 3 viikon päästä. Että itkinkö tuona aikana. Peiliin katsominen ei ole kivaa. Monet eivät ole soittaneet. Joku sanoi näihin aikoihin että eikös sitten olekin kiva juttu että olet siellä yhdistystoiminnassa mukana? Sosiaalisia tilanteita nääs... Juu, mä kerään lippaan kaa rahaa kadunkulmassa. Ja sanon kiitos kun joku laittaa rahaa lippaaseen. Tarviiiko tätä rautalangalla avata miltä tässä kohtaa tuntui? Voihan elämän mielekkyys.
Olikin jo aika siis tarkistaa tilanne, harva jäänyt elämääni. Ja päätin sitten että itsesääliin ei saa vajota. Päätin lähteä erilaisiin järjestötoimintoihin mukaan. Saa tavata ihmisiä, saa mielekästä tekemistä, tapaa nimenomaan samanhenkisiä ihmisiä. Ystäviä ei oikein taida tämä ihminen nyt saada.
Hengissäpitäjäni on äitini. Äitini on taannoin lähtenyt muutama vuosi sitten jopa perheterapiaan, jotta saatiin apua ongelmien selvittelyyn, ja jotta äitinikin sai keinoja pärjätä ja tietoa sairaudestani. Lääkehoito auttanut paljon, mutta tehtävääkin jäänyt kiitettävästi. Ja se yksi pelko on etten kasva ikinä siedettäväksi ihmiseksi. (mikähän mun kahta ystävääni vaivaa kun ne mua kestää ees tän vertaa).
Ei ole ollut pitkään aikaan muuta puhuttavaa kuin sairauteni. Monenlaista fyysistä on ollut, tullut, jotain jäänyt. Isojakin. Kait tämän ääneen voi sanoa. Kaksisuuntainen mielialahäiriö, eli se vanhalla nimikkeellä maanis-depressiivisyys. Mulla se oli ennen lääkehoitoa rajusti vaihtelevia fiiliksiä joihin ei ite voinu vaikuttaa. Voi sitä päivää kun tajusi, että tuntemukset ei vie, koko ajan. Saa itse päättää miten suhtautuu, asiaan kerrallaan. Oli se aikaisempi hyvin rasittavaa läheisille, mutta entäs sitten mulle itselleni. + kaiken muun kokemani jälkeen, oli psykiatri Mtt:ssä ihmeissään kun ekaa kertaa tavattiin vihdoin ja viimein, että kumma kun oon elossa. Heikommat olis jo tappaneet itsensä. Minä vain painoin mieleni tyynyyn hetkeksi ja itseni kotiini piiloon. Onneksi sai hyvät hoitosuhteet, niin mtt:n ja terkkariinkin. Ei toi fyysisen puolen ongelmakenttäkään kovin helppoa olis ollu kantaa ilman mainiota lääkäriä.
Yritän kasvaa ihmisenä. Se pyrkimys on niin pirun vaativa ja kova. Kun sen takana on YKSINÄISYYS.
Joten minä neulon. Mitä vain osaan. Tai virkkaan, kudon. On tärkeää saada olla luova. Kumma kun en löydä täältä paikkaa minne päästä kutomaan ilman kovia kustannuksia.
Mutta silti tämä tuntuu aika ajoin kestämättömän tyhjälle. Puolusta nyt sitten itseäsi ja yritä rakentaa elämääsi, kun pohja on tälläinen. Arvoton elämä. No ei, teen toisten huono-osaisten eteen enemmän kuin täällä kerronkaan. Kun mun on helpompi asettaa toiset edelle. Ja jotenkin se on pitänyt mun nenän pitkään vedenpinnan yläpuolella. Mutta kaipaisin muutakin arvoa jo.
Hui. Tulipa alaston olo.

kissasuunnitelma vaivaa päätä

Haave kissasta on pyörinyt pitkään päässä. Ehdottomasti kissan hakisin Hesystä (Helsingin eläinsuojeluyhdistys). Hakisin... höh, hankkisin.
Kissan kuljetuslaatikkoa tässä katsellut, mistä ostaa ja millä hinnalla. Puskurirahastoa haluan jonkin verran, jos se kissa sitten tarviikin lääkärin hoivaa.
Noh, on tässä sekin että ensin pitäis saada kotiin jatkuva kohtuullinen siisteys. Nyt joutuu paljolti katsomaan mihin astuu ja etsimään polkua. Tavarat vain ei tunnu nyt löytävän paikkaa. Niitä pyörittelen eestaas. Yksineläjälle tää reilu 60 neliöö on liikaa... ;) Sen verran itsestäni tiedän, että kun lemmikki on, siitä pitäisin huolta, ja sen elinympäristöstä. Mitä musta nyt niin... mutta se lemmikki... Kumma minä. Tunnustan.

Tämän päivän työt on tehty. Hyvä minä! Ihan drinkin aion tänään ottaa illalla.

Nyt. Aivan valtava nälkä. Puuroa napaan :D

heihei!

Hmmmm. Vaikeaa on olevinaan päättää minkäkokoisen peiton teen. Kun teen sitä kahdella erilaisella tilkulla, ja niistä toinen ei riitä kuin pieneen peittoon. Toisaalta saisi tehty isomman peiton... tyyli vain rikkoutuisi. Tai ehkä keksin siihen muun tyylin. Vaikka tosiaan, ei ole väliä tyylillä, kun sitä kohdemaassaan käytetään toivon mukaan pussilakanan sisällä, eli ei näy mutta lämmittää.

Siivoillut nyt yöllä. Klo on 5:33. Vein hetki sitten roskat ulos, huh, olipa taas kertynyt... No kävin mappeja tuossa pari päivää sitten läpi ja paperiroskaa tuli 3 kassillista.
Pari viikkoa sitten lähti tietokonetta, printteriä jne, autolastillinen.

Tänne alkaa tulla tilaa.

Keväällä päätin lopettaa kirppareilla pyörimisen, annoin loput tavarat Pelastusarmeijalle. Lisää tilaa ja loppu turhille jutuille. Aika uusien.

Närästää pirusti. grrrr... Kahviton päivä siis.

Onneksi ei ole alkanut nukuttaa. Pitää kohta jaksaa lähteä liikkeelle. "Töihin".

ikäänkuin missään ei olis järkeä. Turhaa puuhastelua vain. Turha ihminen, turha elämä. Sniiiiiiiiiiiif, voivoi mua.
Nukkunut, nukkunut, nukkunut.... Vähän aikaa sitten heräsin. Hetken neuloin niitä pirun tilkkuja. Ja sitten tein pullataikinan. Toivottavasti kohoaa, oliko tarpeeksi lämpöä maidossa.
Kuivahiiva, kuivaelämä. Eh.
Jospa sitä kävis kylvyssä tänään, niin sais sitä kosteutta. Ja vois kurkkuakin kostuttaa, no vain kahvilla.
Saiskohan sitä kaiman kii. Nyt vois olla tilaus kunnon nauruille, ivalle omaa elämää kohtaan.