Blogilistan mukaan ihmisiä kaikkoaa. Ei ole kiva blogi, ei kivoja aiheita.

Kiva elämä.

En mä kivaa kaipaa, vaan elämän makuista. Tahdon taas pistää itseni suuresti likoon. Olen jo aloittanut. Itse sen tiedän, läheiset ei usko. Eikä ihme... jos on pitkään aina asiat solmussa, niin miksi uskoa. Mutta mitä siitä, pääasia että itse tietää minne menossa.

Mokasin. Pahasti. Luulin että n. 100e yhtiövastiketta rästissä, mutta se on n. 200e. Ja pässi menin möläyttämään sen äidilleni. Ihan turhaan. Hän vain ahdistuu. Puhelu päättyi siihen että paiskasin luurin kii. Kun itselläkin on pirun paha olo, ei enää kestä kun toinen syyllistää ja haukkuu.

Ja tämänkin jälkeen pitää vaan uskoa, että eteenpäin ollaan menossa.

Ilmoitin että tänä vuonna en hanki/en odota joululahjoja. Tuo rästi ensin.

Asiasta kukkaruukkuun. Se että joku tuntee samaa sairautta sairastavan henkilön, ei tarkoita että tietää musta juurikaan mitään. Tätäkin kaksisuuntaista on useampaa laatua. Mulle lääkäri on sanonut, että lääkehoito tepsii niin hyvin, etten voi enää sanoa että sairaudestani johtuu elämäni kiemurat.
Itse sanon, että eri asia sitten on, miten on elämä suttaantunut sen sairauden kanssa ja mitä on sitä suoristaa nykyään.

Ystävä sanoin tuossa taannoin jotakuinkin niin, että ei hän mua psyykkisesti sairaana ajattele, vaan ystävänä. Tuttu sanoi, että ei hän olisi uskonut, että mulla on ongelmia.

Hmmm... ihan kuin mä vähän puolustelisin.

Jospa mä vaan meen neulomaan.