Heh, ei ota onnistuakseen kuvien ottaminen ei mun webbikameralla, eikä mutsin digikameralla. Värit heittää. Tämäkin on punertavampaa oikeasti. Taisin sitten ostaa Tallinnasta liian vähän tätä, painoa on 110g ja paljonkohan menee ison naisen lapasiin.
Käy kuin käy. Jatketaanko lapasta muulla langalla vaiko miten.

Tallinnan reissu ei ollut oikein kiva. Jonkin verran riitaa porukassa ja en sitten päässyt varsinaisiin lankakauppoihin. Siitä saan syyttää itseäni. Olis pitäny lähteä omille teilleen, mutta aristelin. Veljeni ryöstettiin tuossa ihan muutamia viikkoja sitten Tallinnassa.
Olisi pitänyt mennä syömään hampurilainen ja hilpasta lankojen maailmaan. Mutta näin nyt kävi.
En tänään päässyt lähtemään kuntoutukseen. Ajatus porukan kohtaamisesta oli liikaa. Ja nimenomaan niiden ohjaajien. Tajusin reissun aikana, että pitää pitää suu kii mistään tärkeämmästä asiasta. Tää yks nainen on varsinainen hölösuu, ei osaa hoitaa asioita vaikka omasta mielestään varmaan onkin hanakka puuttumaan tilanteisiin. Liian hanakka jos minulta kysytään...
Jos en voi luottaa vetäjiin, niin heikosti menee. Terapiaan pääsee kerran kolmessa viikossa. Eli aika yksin juttujeni kanssa olen.
Nyt ei näy tunnelin päässä valoa. Tuntuu että sama vanha paska vaan pyörii.
On sitten tullut ahmittua. Huonoksi todettu keino on nyt ollut vain se ainoa mitä keksin.

En minä osaa. Olla. Olen vääränlainen. Olen väärin. Tilanteissa. Tahtomattani. Tarkoitan toista miten jotkut minut kokee.
En tunnu kestävän ristiriitoja juuri ollenkaan. Mitä tästä elämästä tulee jos en niitä opi kestämään?
En meinaa tuntea itseäni nykyään ollenkaan. Entisestä minästäni kadonnut paljon, ja monen asian kohdalla hyvä niin. Monia asioita kaipaa. Persoona kateissa ja elää pitäisi.
Kuin voi yksi Tallinan reissu luistaa näin raiteiltaan yhden mielen.
Tai mistä minä tiedän miten muut koki matkan tapahtumat.

Jospa vain neuloisi taas...