poikkeuksellisen älykäs

Tänään on pyörinyt mielessä sanat "olet poikkeuksellisen älykäs" joilla tutkiva psykiatri aloitti kertomaan mitä tutkimukset minusta 15-vuotiaana kertoivat. Olin jättänyt koulun kesken. Isäni oli kuollut jonkin aikaa aiemmin. Isän tyttö reagoi näin tässä tapauksessa. Surra en saanut, kun piti pitää äidistä huolta. Sen roolin otin kun täti sitä minulle tarjosi hautajaisissa "äitisi on kuules nyt niin surun murtama ja heikoilla, että sun pitää kattoa sen perään. Siltä saattaa jäädä hellan levyt päälle jne. Jonkun pitää siitä pitää huolta." No niinpä minä sitten yritin kasvaa aikuiseksi pikapikaa.
Sosiaalitoimisto katsoi sen verran perään, että saadaan ruokaa ja ei asiat ihan pielessä ole. Minua ei kuulemma kannattanut pakottaa koulukotiin, koska siitä ei olisi tullut mitään ja varsinkin kun perhe näytti tarvitsevan sitä että se pysyy koossa. Mutta mitä pikku-minä olisi tarvinnut, siitä ei oltu kiinnostuneita.
Ja minähän en myöntänyt että apua olisi tarvittu.

Oli sitä isot suunnitelmat elämälle, yliopistoon lukemaan, viittä kieltä nyt ensin oli mielessä. Sitten kemia kiinnosti kovasti. Se vain että tuo sairaus vei mahdollollisuudet opiskella. Maniassa asiat sujui hyvin, mutta masennusjaksot esti sitten jatkuvuuden.

Joskus tiesin missä tiede menee, mitä kehitellään, mitä saatu aikaiseksi. Jaksoin olla kiinnostunut. Nykyään en jaksa ylen uutisia alusta loppuun. En pysty keskittymään.

Kouluja käymätön nainen, sinkku.

Olen kateellinen perheellisille, yksinhuoltajille. Lapsia olen aina halunnut, ja nyt taitaa käydä niin että aika hupenee ja en taida edes olla siinä kunnossa koskaan että lapsille hyvä olisin.

On niin pirun tyhmä olo. En tiedä mistään mitä yhteiskunnassa, maailmalla tapahtuu, jotain silloin tällöin vain jää mieleen. Kokonaisuus on kadonnut. Ja olen kait luovuttanut, että enää yrittäisin siitä saada kiinni.

Ollaan niin kuin ellun kanat.

Poikkeuksellisen älykkään sairautta on niin pirun kiva sairastaa.