Tuulee niin perhanasti!

Olin lähdössä kovalla kiireella kotoa. Juuri ennen lähtöä lankapuhelin soi. Vastasin siihen. Ystäväni soitti ja sanoi olevansa sairaalassa. Ääni kertoi jo ettei asiat ole hyvin. Otin puhelinnumeron ja soitin kännyllä matkalla bussipysäkille. Sain kuulla että ystäväni hemoglobiini oli taas romahtanut, oli ollut sairaalaan mennessä enää 42. Minne hemoglobiini häviää? Verentankkausta ja tutkimuksia.

Ystäväni on tietenkin huolissaan. Hätä välillämme tänään sairaalassa oli vaiti, suurimman osan aikaa. Oli hyvä olla yhdessä.

Mietin tätä päivää, kun odotin toista ystävääni saapuvaksi autollaan. Istuin kadun varrella ja tuuli niin maan perhanasti. Odotin koko ajan että mikä lentää tuulen mukana pois.

Nyt istun kauhuissani kotonani ja pelkään mitä elämän tuuli voi taas viedä. Ei kai se vain vie parasta ystävääni?!?!?!?

Avaimet on hukassa. Siinä nipussa on mun ainoa postilaatikon avain. Kämppää on myllätty suurin tuntein eikä ole löytynyt.

Mulle luvattiin jo yhdet erittäin mieluiset saappaat. Innostuin kovin ja aloitin suunnittelun minne niillä saappailla voikaan kulkea ja mitä iloa muille tuottaa.

Tulen tämän erittäin rankkana kokemani päivän jälkeen kotiin ja katson meilit. Saappaitani valloittaa toinen ihminen kovin kotoisan oloisesti.

Itkulla ei ole ollut nyt loppua.

Kumma päivä. Sitä on tuntenut jo kotvan aikaa kuinka korret on selän päällä kasvattaneet kekoaan. Tänään tuli se yksi liikaa.

Tiedän että tämä menee pian ohi. Pahin tästä. Kohta taas jaksaa.

Mutta juuri nyt...en. Onneksi saa vain olla. Mutta... ihmisen ikävä toisen luo.