Ja yön toinen blogaus...

Jos kiinnostaa mukavat, keveät asiat, siirry seuraavaan blogaukseen. Tässä käsitellään muita juttuja.

Mistähän sitä aloittaisi. Olen pitkään pantannut todellisten asioiden kirjoittelua tänne. Kun en osaa päättää kuin julki asioideni kanssa tulen. Väistämättä ajan kanssa useampi ja useampi ihminen saa tietää kuka olen siviilissä. Eli pitäisi päättää olenko julkihullu. Ja se ei ole ihan helppo juttu. Kun silloin asia ei koske vain minua. Vaan lähiomaisianikin. Toisaalta, minähän tätä elämääni elän. Minusta voi irtisanoutua jos siltä tuntuu. Eräästä taitaa siltä kovasti tuntua jo nyt.

On raskasta kun läheinen ei usko, että on sairas vaan väittää että vedätän. Kun on tarpeeksi raskasta sairastaa kaikkea sitä mitä sairastan. Nyt on välit poikki ennen niin läheiseen ihmiseen. En edes loukkaannu hänen sanomistaan sanoista, koska kuulen niissä suuren tietämättömyyden ja halun torjua kipeä asia. Menikin monta vuotta, että tämä ihminen piti kaiken sisällään ja oli niin kuin ei olisikaan.

Se tosiasia elämässäni, että toimintakuntoni vaihtelee on läheisille raskasta. Sanaani ei voi luottaa. Vointini vaihdellessa myös toimintakykyni vaihtelee. Pahimmillaan en saa edes herätyksi, jään ihme houre/unitilaan. En nuku kunnolla, mutta en herää. Eli jos tälläisenä päivänä on sovittuna tapaaminen, en voi edes tekstaria lähettää etten pääse lähtemään. Ja sitten on päiviä jolloin en pääse liikkeelle kotoani. Kynnys on ns. liian korkea. Saatan pyöriä eteisessä vaatteet päällä ja kengät jalassa ja yrittää lähtöä pitkään. Eikä siitä mitään tule. Ja sitten on mistä lie kiinni, olenko liian ahdistunut loppupeleissä tälläisenä päivänä, saanko viestitettyä mitään eteenpäin. Kahden ystäväni kanssa on jo aikaa sitten sovittu niin, että sovimme tapaamisesta ja tulen jos pääsen. Eivät ota asiasta stressiä, eivätkä ole niin kiireisiä että aika on kortilla ja kiukku nousee jos aikaa tärvääntyy. Eivät he istu odottamassa minua. Elävät elämäänsä kotonaan ja ovat varautuneita että saatan tulla kylään. Eivätkä ota itseensä mitenkään minun mahdollista tulematta jättämistä. Ymmärrän, että tämä eräs läheiseni ei kestä kun kerta kerran jälkeen olen jättänyt saapumatta luvattuun tapaamiseen. Hän kun ei suostu uskomaan, että olen niin sairas kuin olen. Olisi kiva tietää millä hän perustelee sitä tosiasiaa, että olen nyt eläkkeellä mielenterveys-syistä... Vaikeaahan tämä on ymmärtää kun varsinaisesti hullu en ole, tyhmäksi ei voi sanoa jne. Elämän kun periaatteessa _pitäisi_ sujua. Arkeni vain ei suju. Kämppäni on siivottomassa kunnossa. Paljon pahemmassakin tämä on ollut, parannusta olen hiljalleen saanut aikaan. Mutta edelleen lattioilla on vain polut missä kulkea. Laitoin itseni tarkoituksella sellaiseen tilanteeseen, että tammikuussa pitää täällä olla siistiä, silloin tulee vieraita. Yritän saada siitä itselle kimmoketta siivoamiseen, että kutsuisin aika ajoin tänne ihmisiä vaikka käsityötapaamiseen. No, monen mielestä ihan normaalia sosiaalista elämää. Minulta se on vain ollut kadoksissa monta vuotta...
Ja kun tässä nyt tunnustetaan asioita... Kävin juuri lääkärin luona, saan lääkärintodistuksen, jolla voin hakea itselleni edunvalvojaa. Sairauteni eli kaksisuuntaisen mielialahäiriön hypomaniavaihe aktivoituu silloin tällöin. Siinä se ongelma, että hassaan rahani silloin ja otan lainaa. Eli sotken raha-asiat muutamaan otteeseen vuodessa. Olen pitkän aikaan ollessani sosiaalitoimen asiakas pyytänyt tätä. Luulin, etten voi itse tätä hakea. Onneksi tieto saavutti minut, kun aloin asiaa pontevasti tänä syksynä vaatia. Ei elämä niin suju, että raha-asiat koko ajan poskellaan. Kun toisinkin voi olla. Maksetaan sitten edunvalvojalle, että saan raha-asiat tasapainoon. Huh ja helpotus. Ja voihan tuska ja häpeä! Taas asia jossa niin moninaiset tunteet mukana. Ei ole helppo myöntää edes itselleen, ettei aikuisena ihmisenä kykene raha-asioitaan hoitamaan. Mutta näin jääräpäänä päätin tästäkin asiasta tänne kirjoittaa. Tämä on minun elämääni :)

Ikävä tosiasia on, että asiat mitä mun pitäisi tehdä oman elämäni eteen jää usein tekemättä, nostattaa usein käsittämätöntä ahdistusta...
Noudan kyllä vaikka kuun taivaalta, jos vapaaehtoistyötä olisi tarjolla (niin, jos on kuuton yö, niin minähän se taas.... köh) .
Olen tajunnut tämän ristiriidan johtuvan siitä, että etten oikeasti arvosta itseäni tarpeeksi. Toisissa kohdin itsetuntoa riittää vaikka kuinka, mutta tässä kohtaa ratkaisevissa kohdin itsetuntoni on alamaissa. Omaa elämääni ja itseäni tukevia juttuja olen rakentanut itse jo kotvan aikaa. Matka jatkuu. Luovuttaa en aio.

Ei ole sattuman kauppaa, että olen lähtenyt mukaan Vauvakassi Vaaka Ry:een ja Unicefin vapaaehtoisiin. Rohkaistuin vihdoin ja viimein tekemään asioita mitä itse haluan. Entisen elämän piirini ei moista niin arvosta, kaiken pitäisi kohdistua itseensä... Jotkut eivät näe, että nämäkin osiltaan kohdistuu itseeni. Olen tutustunut mahtaviin ihmisiin, saanut monenlaisia erilaisia tapahtumia elämääni. Ei se elämä sinkun kotiin tule, se on haettava. Niin raadollista kuin se toisaalta onkin. No, ei ihan totta. Jos hyvä ystäväni ei olisi pitäny minuun yhteyttä silloinkin kun en halunnut minnekään liikkua, soitti hän kotiini, ilman niitä puheluita en tiedä missä olisin. Oli iso juttu, että joku uskoi minuun koko ajan. Kun muut kaikkosivat.

Ja nyt tämän blogauksen viimeinen juttu. Eniten minua ahdistava, sanokoon kuka mitä tahansa. Tämä hyvä ystäväni sai kesällä diagnoosin:Chrohnin tauti. Ystäväni on ollut usein veritankkauksessa sairaalassa. Lääkitys jouduttaneen lopettamaan, koska maksa-arvot on päin ****.
Tämän Chrohnin taudin takia häntä tutkittiin sitten laajemminkin, varmuuden vuoksi. Meni sitten gynekologille. Todettin kasvain. On mennyt sairaalaan juurikin nyt tiistaina sisään. Ja pelkään pahasti, että kun mitään ei ole kuulunut, ettei ystäväni selvinnyt tähystysleikkauksella vaan joutunut suurempaan leikkaukseen,eli kaikki pois. Hitto mä en kestä jos mun ystävällä on syöpä! Tai, kestän minä. Vaikka päälläni seisoen olen ystäväni tukena vuorostani. Sitä vain ihan vähän pelkään, että psykoosi vierailee. Se kun vieraili pari päivää sen jälkeen kun luin B-lausunnon millä eläkkeen sain. Ei sekään ollut helppo posti.

Olisko tätä tässä jo, sosiaalipornoa sitä haluaville, elämän makuja niihin tottuneille jne jne
Ja sitten viimeinen päläys, ihan kuvallinen sellainen. Tälläistä täällä on ollut. Pahimmissa kohdissa kerrostumia huomattavasti enemmän. Kävin juuri vilasemassa tuota kohtaa ja huomattavasti parempi se on. Mutta ei siinä kunnossa, että vieraita kotiin päästää... On matkaa, on....