maanantaina, kesäkuuta 05, 2006

Yksi luonnollinen pikakuolema kiitos!

Sukutapaaminen tulossa, jeejee. Olen sitten miettinyt, että mitä hittoa juttelen ihmisten kanssa siellä. Kun tosiasiat on liian rankkoja, liian mustia, liian samanlaisina joillekin näyttäytyvinä.... niin mitä puhua. No Unicefista ja Vaaka ry:stä ehkä joo. Ja kiviäkin kiinnostaa. Ei avustustyön tekeminen kiinnosta. Ja kun mun yks ongelma on se, etten jaksa seurata mitä maailmalla tapahtuu. En siis siitäkään osaa keskustella henkeviä. En edes välttävästi. No, entäs uskonto, se mua kiinnostas.... mutta ai hitto, mä oon vääräuskoinen. Taidan kovasti olla kääntymässä buddhalaiseksi. Hyi mua!

Tänään päivällä tuli sattuneista syistä (tapasin mutsin) mietittyä ihanaa sukuani. Yksi Ruotsissa asuvista sukulaisista tahtoo tehdä sukututkimusta. Mä kaivoin vanhoja papereita esille ja tein rungon millä kysellä paikalla olevien tietoja. Siinä on kohta Muut tiedot..... kirjoitin siihen totuuden mukaisesti :) suvun hullu ja rasite. Ja sen vien esimerkki paperiksi tuonne, niin ilkeä olen. Jos mua mun selän takana ja päin naamaa haukutaan ja sanotaan ettei kestetä, niin tottahan tuo vain on. :)

Onneksi on muutamia ystäviä. Jotka näkevät minut, kokonaisuutena. Jotka eivät tartu siihen, mikä on vuoden onnistumisprosentti elämässäni. Jotka näkevät yrittämiseni ja arvostavat sitä. Jos yksi ystäväni ei jatkuvasti pitäisi puoliani niin intohimoisesti, en tiedä missä olisin. Hän sanoi joku aika sitten, että on ylpeä minusta. Minusta! En ollut tajunnutkaan kuinka paljon tuollaisia sanoja tärkeältä ihmiseltä olenkaan kaivannut.

Ei minusta ole itsaria tekemään, se karma juu. Ja ei muutenkaan. Liian rankkaa toisille. Vaikka aina en tiedä kumpi on rankempaa, se että lähtisin vai se että olen tässä. Ja ei kiitos plaaplaa viestejä niiltä, joilta joku on lähtenyt. Otan osaa suruunne, mutta se ei nyt mua tässä suoraan sanoen kosketa pätkääkään. Anteeksi.

Joitakin vuosia sitten paloin loppuun, syynä mielenterveysongelmat joita ei oltu nähty oikein ja raastava ero. Monen monen vuoden kamppailu kovin vaillinaisella avulla rankan ja kuluttavan taudin kanssa. Kaksisuuntainen mielialahäiriö rapid cycling meinasi viedä hengen multa (ja tuohan ei ole koko totuus, teille ei kaikki kuulu). Tajusin tuolloin apua hakemaan lähtiessäni, että jos nyt en saa apua, niin seuraavaa romahdusta en kestä enää. Tajusin elämänlangan ohuuden. Tajusin sen, että seuraavalla kerralla kivun takia tappaisin itseni. Ja silloin se oli ajatus, että kuolisin. Ei tappaisi.

Oliko nyt sitten onni, että sain apua, tehtiin oikea diagnoosi, sain toimivat lääkkeet? Monelle jatkuva rasite, kun elämäni ei toimi.

Ja suurin pelkoni on, että olen lopun elämääni hetkellisten suurten impulssien ihminen: saan joissakin hetkissä paljon tehtyä.... suurimman osan aikaani en mitään taas.

Tilataan yksi rattijuoppo kohti minua, kiitos!

Ja paska, ei taaskaan mitään kivaa tekstiä eikä kivoja kuvia! SORIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII

4 kommenttia:

akka kirjoitti...

Niin, tämä on kovasti itsekeskeisen kuuloista. Niin, puhunhan itsestäni, hetkellisesti väsyneenä elämääni ja sen kulkuun. Ironiani ei oikein pääse esiin. Pitää miettiä tuota taitolajia jatkossa kovasti.

wicked kirjoitti...

Plaaplaa, eiku jaa, ei niitä olekaan lähtenyt. Kaikkea pitää kokeilla mutta tuota en kyllä ajatellut haluavani kokea. Joten olekkos siinä. Eikös tämäkin ole ihanan itsekeskeistä?

akka kirjoitti...

*hali* ja kiitos!

muoriska kirjoitti...

Ja mistäs sitä muiden mörköjä ja luurankoja tietää.. ja mitä arvostelijat ja tuomitsijat itse peittävät käytöksellään *** huomio pois minusta kun..***

Mutta jos niitä sädekehiä tilaisi sen 6 kpl...