perjantaina, tammikuuta 25, 2008

Jos aurinkoa kaipaat, skippaa yli!

Mistähän sitä aloittaisi... Jostain vain ja muokataan lopussa jos on sekavaa, ehkä :D

Viime aikoina on kovasti ahdistanut. Olen tajunnut sen johtuvan siitä, että teen suuria muutoksia elämässäni. Syömisen, liiallisen nukkumisen, urheilun, painonhallinnan ja ahdistuksen työstämisen suhteen.

Ahdistun helposti ja sitä pitää oppia työstämään, sietämään. Olen antanut liian pitkään periksi itselleni. Alkuun se oli pakkoa: jotta jaksoi piti kääntyä kovasti sisäänpäin. Nyt on vuorossa taas kääntyminen ulospäin.

Olen ollut kutomassa mattoa ja on ollut yllättävän raskasta olla ihmisten (juu, niiden omalla tavallaan vajaavaisten) keskuudessa. Luulin sen olevan vain mukava ja helppo asia. No ei ihan niin ole mennyt. Kun kutomispäivä on ollut takana, olen ollut ihan väsynyt henkisesti. Jäin miettimään kuinka paljon tässä on taas kyse siitä rajan vedosta itsensä ja toisten välille. Siinä mulla on ollut kasvun paikkaa jo pitkään, paljon olen oppinut, mutta olenko tarpeeksi?

Aloitin laihdutusryhmässä. Ihan kivaa porukkaa, vaikka taaskaan ei ole sitä vertaistukea loppuun asti: mun ikäiset ovat äitejä, lapsista lihoneet. Olisi se kivaa kun voisi jutella ikäkaverin kanssa näistä syömisongelmista jolla samaa ongelmakenttää.

Taas on viikonloppuna äitini luona perhepäivällinen minne mua ei ole kutsuttu. Kuka ei kuulu joukkoon?

Äitini tapa nykyään on sellainen kun tavataan, että hän valittaa ja valittaa mulle:kuinka on väsynyt, kuinka ei kerkiä siivoamaan jne jne. Nauti siinä sitten hänen seurastaan, kun tuntuu että olen vain rasite.

Sosiaalinen piirini on mitätön nykyään. Osin omasta syystäni, osin mistä lie. Ne jotka haluavat olla kavereitani ovat joutuneet viime vuosina toteamaan että taas se akka peruutti tapaamisen ( kun _en vain_ ole jaksanut). En tiedä miltä olen itseäni yrittänyt suojella.

Nyt olen päättänyt että ne muutamat ketkä mua haluaa tavata, kutsun kylään ensi kuussa ja yritän jatkossakin ryhdistäytyä, käydä vastakylässä jne.

Mutta suuri kysymys mulle on miksei kukaan tahdo olla kaverini? Virtuaalikavereita joitakin on mutta kun se ei riitä.En jaksaisi aina vain olla yksin. Mitä voin tehdä toisin että mua siedettäisiin saatikka pidettäisiin.

Ei tälläisistä kait saisi kirjoittaa edes. Repikää tästä! Mitäs luit loppuun :D

Huono kuva kauniista nukesta....

Photobucket

4 kommenttia:

marsu kirjoitti...

*lähettää edes virtuaalihalin* Kohta alkaa aurinko paistamaan ja päivät pitenee kaiken aikaa! Jaksamista siulle :-)

KaraMelli kirjoitti...

Kutsu minut, tulen kyllä visiitille.

Kerttuli kirjoitti...

Vähän ristiriitaista. Et jaksa olla ihmisten seurassa, mutta et halua olla yksinkään. Et jaksaisi kuunnella äitisi valituksia, mutta haluaisit perhepäivälliselle mukaan. Ei ihme, että ahdistaa.
Valoisaa kevättä kuitenkin.

Liinu kirjoitti...

Olen miettinyt samaa paljon viime aikoina. Ehkä me odotamme kaikelta liikaa. Ehkä ,e pelkäämme, että emme riitä. Emme riitä muille kun emme riitä itsellemmekään. Ystäviä on vaikea löytää. Mulla on naamakirjassa puolitoistasataa "ystävää". Mutta jos miestäni ja poikaani ei lasketa, en ole tavannut niistä montakaan edes viime vuoden aikana, ehkä pari. Ja nekin sukulaisia....
-Tulisin kylään, jos asuisit naapurissa. Mutta kun pelkkä lähtemisen ajatteleminen vie voimat. Saati lähteminen. *lämmin hali*