lauantaina, marraskuuta 19, 2005

Montakohan kertaa... olen tajunnut, että ei pidä puhua sellaisesta isosta jutusta toiselle, joka ei sitä itse ole kokenut. Toinen ei voi ymmärtää, päästää suustaan sammakoita joihin sitten itse ei osaa suhtautua järjellä vaan tunteella.

Puhuin äitini kanssa puhelimessa, sanoin etten mennyt yksiin pikkujouluihin. Syynä se että tiesin siellä olevan lapsiperheitä ja mieleni on allerginen asialle nyt. Ensin piti hänen sanoa, että olisi se varmaankin ollut hyvä mennä ihmisten ilmoille. No, ole sitä mieltä jos halua, itse tiedän että oli hyvä jäädä kotiin.

Ai miksi? No elän kaiken keskellä surun aikoja. Minä en saa lapsia, ja iso perhe on ollut haaveenani. On kipeä asia todeta, että aika polkee ohi ja elämä ei suttaannu niin, että lapset olisi mahdollisia.

Tee asialle jotain tai hyväksy se. Piristy! Sanotaan masentuneelle. Halki poikki ja pinoon. Helppoa! Kun sitä ehdotetaan hyvin vaikean asian kanssa, se sattuu. Yllättävän paljon.

Miksi sitä pitää odottaa, että minua ymmärrettäisiin. Mutta niin, tietää pitäisi jo, että kaikki mikä ei mahdu niihin suurimpiin ihmisten tekemiin juttuihin elämissään, niin se on liian outoa, ellei sitä itse ole elänyt. Mutta pettyä jaksan, kerta kerran jälkeen.

Suu suppuun, mieli kiinni. Valikoi kelle puhut.

Voi kun olen niin iloinen! Hymyä!

Valmistuisi jo tuo perhanan makaronilaatikko. NÄLKÄ

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Lapsettomuus on rankaa, kysytään ja herjataan eikä ajatella lainkaan että se sattuu ja alkaa itkettää. Ei se ole mikään yhteinen asia ja helvettiin nämä synnytyskertomukset. Kyllä sitä on nainen ilman lapsiakin.
kirjoitti Tahdonvastaisesti lapseton, mutta silti nainen.

akka kirjoitti...

Niinpä. Ja rankempaa tässä on se, että ei ole ketään, kenen kanssa tätä voisi jakaa. Joko ollaan tarkoituksella lapsettomia tai sitten niitä yritetään juuri tehdä tai sitten niitä lapsia jo on.
Ja se ärsyttää että muhun suhtaudutaan kuin puoli-ihmiseen. Jos edes sellaiseen...