perjantaina, marraskuuta 18, 2005

Osaapa olla yksinäinen olo. Niin moni asia tuntuu alleviivaan sitä. Näitä "kuka ei kuulu joukkoon"-leikkejä jne.

Hiljalleen sitä alkaisi ystävystymäänkin eri ihmisten kanssa. Kärsivällisyys palkitaan. Ja varsinkin se, että alkaa taas elämään, ja itse muuttuu masentuneesta muumiosta eläväksi olennoksi, on kiinnostavampaa monen mielestä :D

Harmi, ettei ole kameraa, ei saa kunnon kuvia. Olisi kaikkea kuvattavaa, mutta kun ei niin ei.

On se jännä kuinka sitä reagoi, kun joku lopettaa Blogilistassa tilauksen. Snifff hetken aikaa. Sitten alkaa naurattaa.

Lääkärissä käynti MTT:ssä oli suuri pettymys. Ikäänkuin taaskaan mua ei olisi kuultu. Mihin kuntoon on mentävä, ennenkuin saa oikeita lääkkeitä? En saa ahdistukseen lääkettä, kun kuulemma voi tulla helposti riippuvaiseksi. Niin? Entäs sitten? Eihän sitä olekaan tarkoitus seinään lopettaa? Ja miksi niitä edes määrätään? Avuksi? Minä tarvitsen apua!!! Haluan ettei ahdistus ole liki jokapäiväinen paha vieras. Haluan että voisin aloittaa syömishäiriön selätyksen. Ahdistukseen nykyään syön. Sen kanssa en itse toistaiseksi pärjää. Mutta pärjättävä on. On tullut jo mieleen, että pitää olla siis tyhmä, olla suojaamatta itseään (liian huonoina päivinä jäädä kotiin) vaan olla aina vaan liikkeellä, ehkä mä teen sitten sen ekan keikan sairaalassa. Uskottaiskohan sitten? Tai kyllähän se mun lekuri ilmeisesti uskoo, mutta katsoo vielä... Kauan tässä hitto soikoon pitää katsella?!?!

Anteeksi vaahtoaminen...

Mitähän kivaa...? Huovutettu myssy muuttui nuken hatuksi? :) Pinna on niin lyhyt, että kiukuttelen kaupassa vanhuksille? (voi kääk mua!) Paiskon kotona taas tavaroita kuin joku ahdistunut teini?

Joo no ei se ollu siis kivaa. Nyt on jotain kivaa elämässä, ja jotain vähemmän kivaa. Niiden tasapaino määrittelemätön.

Noh, jospa minä taas, neuloisin. Saa tuon paidan joskus valmiiksikin. Ja niitä muita joululahjoja.

Ei pidä katsella leffoja. Ainakaan sellaisia mistä tietää sanottavan että aiheena on rakkaus. Sitä tuntee sen jälkeen niin syvän viillon sydämessään. Huutaa tyhjyyteen, eikä mikään, kukaan vastaa...

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Toi lääkejuttu on tosi tuttu mullekin. Ahdistukseen määrätään nykyään pääsääntöisesti masennuslääkkeitä, mun tiedon mukaan. En tiedä millaista ahdistusta niillä sitten on, joille ahdistukseen määrätään rauhottavia, ehkä sosiaalisten tilanteiden pelkoa, paniikkihäiriötä? Rauhoittavia tosiaan mäkin kaipaan aika-ajoin, kun noi masennuslääkkeet pettää mut ihan totaalisesti. Mutta en ole edes uskaltanut pyytää niitä keneltäkään lääkäriltä. Välillä tulee se olo, että miten VOI OLLA enää yhtään ahdistuneempi kuin minä nyt?!? Miksei oireeseen saa lääkettä?! Niin tuttua...
(tulipas vuodatus =)

Anonyymi kirjoitti...

Joo ei ole mullekaan auennut miksi toisille niitä laitetaan tuosta vaan ja toisista lääkäri näköjään päättää jo ovella, että tämä on potentiaali pilleristi. Ja etenkin todella epäilyttävää on, jos jotain nukahdus- tai rauh.lääkettä menee itse pyytämään vallan. Ihan psykologisesta silmästä ei voi olla kyse, kun ystäväni, jolle about tarjotaan Tenox-reseptiä samalla kun käsipäivää, kuluttaa ne enemmänkin viihdekäytössä ja kankkusen paranteluun... Kai siinä jotenkin vakuuttavan uhkaava pitäisi olla? Tai jotain?

Herkistää täälläkin lopettaneet tilaajat - "mitä kirjoitin väärin? yhyy". Ihan kun se olisi joku hyväksynnän autuaaksitekevä vuo.

Pitäisi emailatakin...

Anonyymi kirjoitti...

Ai, voiko näitä blogeja tilatakin. :)

Itse kuulun näihin jotka tuntuvan saavan lääkkeitä ihan niin paljon kun vaan kehtaisi pyytää. Omalääkäri varsinkin jakoi juuri noita Tenoxeja kuin karkkeja.

Eipä sitten ollutkaan ihme, että tuli jossain puuskassa vedettyä niitä muutaman viinan kanssa. Ja puff, sinne meni muisti. Aamulla sitten herättiin tyhjän purkin kanssa kivojen naarmujen kanssa. Onneksi ei sentäs mennyt mitään pysyvämpää rikki.

Sen jälkeen sitten on syöty erilaisia masennuslääkkeitä. Sentään ole enää hirveästi noihin Tenoxin kaltaisiin bentsodiatsepiineihin tullut sorruttua eikä myöskään neurolepteihin. Vaikea sanoa onko nykyisistä lääkkeistä loppupeleissä hyötyä vai vaan haittaa.

Syödään nyt niitä sitten niin kauan kuin rahat riittävät. Ennemmin taidan kuitenkin hyötyä terapiasta ja siitä että ihan itse olen alkanut tuon seurauksena potkia itseä maailmalle.

Tietysti asiat ovat aina henkilökohtaisia ja tämä on vain minun tarinani muiden joukossa. Lääkäreillä ei kyllä ole kauhean kadehdittava ammatti keksiä juuri se oikea tapa auttaa kutakin potilasta. Paljon näyttäisi myös vaikuttavan minkä kunnan/kaupungin palveluita sattuu käyttämään. Mikä on sinällään harmi.