tiistaina, lokakuuta 04, 2005

t i l i t y s t ä

Minä itse. Ensin. Ja tietenkin niin pitkään, että voimat loppuu ensin. Kuinka tästä typerästä perimmäisestä ajatuksesta pääsisi eroon? Törmään elämässäni vähän väliä siihen, että yritän pärjätä liian pitkään itse. Ja etten elä elämääni itseäni varten. Voihan ****, nyt yrittänyt suorittaa terapeuteille (juu, mulla on 2!). **** ei ollut kirosana, en tiedä mikä muttei kirosana. Ei löytynyt sanaa. Ja nyt yritän jaaritella asian ohi näppärästi. lallati laa laa laa...
Päivällä oli terapia. Ja sen jälkeen on ahdistanut. Pyörinyt päässä vanhoja muistoja ja sieltä kirotusta lapsuudesta (kirotusta siksi, että eikö tän ikäinen eukko vois jättää sen jo rauhaan[35v.}). Ja eikö voisi ,jos niiden asioiden on kohottava vieläkin pintaan, hiljalleen tuoda muutosta elämään. Tai ehkä niin käykin jo. Hitaasti tosin. Ja mä nyt oon vaan sellanen ihminen, että kun on tarkotus pistää tapahtumaan, sitä pitäis kanssa sitten tapahtua kanssa, kunnolla. Ei tää elämä niin vaan taivu sellaiseen, päänsisäinen, tunteet.
Kauhuskenaario on, että olen koko elämän yksin. En ole varmaankaan vielä rakastanut. Minua ei ole rakastettu. Elämä ilman rakkautta. Joten minä kerään lippaan kanssa rahaa kadunkulmassa...
(mä tossa joku aika sitten juttelin irkissä yhden tutun kaa, joka kuvitteli että olen todella sosiaalinen ihminen. Sitten aloin pohtia miten viime vuosina on toteutunut ihmissuhteeni. Kahta ystävääni kumpaakin erikseen olen tavannut noin 1-2 kertaa vuodessa, muuten ollaan puhuttu, puhelimessa, lähetetty meilejä. Muiden romahtamiseni jälkeen erkaantuneiden ystävien, vai miksi niitä nyt kutsua, (tuttuja menneisyydestä?) kanssa sitten niin että vain harvakseltaan puheluista jos olen soittanut ja ei muuta. Tajusin typeryyteni. Soitan ja soitan perään ja mulle päin ei juurikaan kukaan. Tein niin että en soittanut kenellekään. Päätin katsoa missä vaiheessa minua kaivataan. Eka soitti reilun 3 viikon päästä. Että itkinkö tuona aikana. Peiliin katsominen ei ole kivaa. Monet eivät ole soittaneet. Joku sanoi näihin aikoihin että eikös sitten olekin kiva juttu että olet siellä yhdistystoiminnassa mukana? Sosiaalisia tilanteita nääs... Juu, mä kerään lippaan kaa rahaa kadunkulmassa. Ja sanon kiitos kun joku laittaa rahaa lippaaseen. Tarviiiko tätä rautalangalla avata miltä tässä kohtaa tuntui? Voihan elämän mielekkyys.
Olikin jo aika siis tarkistaa tilanne, harva jäänyt elämääni. Ja päätin sitten että itsesääliin ei saa vajota. Päätin lähteä erilaisiin järjestötoimintoihin mukaan. Saa tavata ihmisiä, saa mielekästä tekemistä, tapaa nimenomaan samanhenkisiä ihmisiä. Ystäviä ei oikein taida tämä ihminen nyt saada.
Hengissäpitäjäni on äitini. Äitini on taannoin lähtenyt muutama vuosi sitten jopa perheterapiaan, jotta saatiin apua ongelmien selvittelyyn, ja jotta äitinikin sai keinoja pärjätä ja tietoa sairaudestani. Lääkehoito auttanut paljon, mutta tehtävääkin jäänyt kiitettävästi. Ja se yksi pelko on etten kasva ikinä siedettäväksi ihmiseksi. (mikähän mun kahta ystävääni vaivaa kun ne mua kestää ees tän vertaa).
Ei ole ollut pitkään aikaan muuta puhuttavaa kuin sairauteni. Monenlaista fyysistä on ollut, tullut, jotain jäänyt. Isojakin. Kait tämän ääneen voi sanoa. Kaksisuuntainen mielialahäiriö, eli se vanhalla nimikkeellä maanis-depressiivisyys. Mulla se oli ennen lääkehoitoa rajusti vaihtelevia fiiliksiä joihin ei ite voinu vaikuttaa. Voi sitä päivää kun tajusi, että tuntemukset ei vie, koko ajan. Saa itse päättää miten suhtautuu, asiaan kerrallaan. Oli se aikaisempi hyvin rasittavaa läheisille, mutta entäs sitten mulle itselleni. + kaiken muun kokemani jälkeen, oli psykiatri Mtt:ssä ihmeissään kun ekaa kertaa tavattiin vihdoin ja viimein, että kumma kun oon elossa. Heikommat olis jo tappaneet itsensä. Minä vain painoin mieleni tyynyyn hetkeksi ja itseni kotiini piiloon. Onneksi sai hyvät hoitosuhteet, niin mtt:n ja terkkariinkin. Ei toi fyysisen puolen ongelmakenttäkään kovin helppoa olis ollu kantaa ilman mainiota lääkäriä.
Yritän kasvaa ihmisenä. Se pyrkimys on niin pirun vaativa ja kova. Kun sen takana on YKSINÄISYYS.
Joten minä neulon. Mitä vain osaan. Tai virkkaan, kudon. On tärkeää saada olla luova. Kumma kun en löydä täältä paikkaa minne päästä kutomaan ilman kovia kustannuksia.
Mutta silti tämä tuntuu aika ajoin kestämättömän tyhjälle. Puolusta nyt sitten itseäsi ja yritä rakentaa elämääsi, kun pohja on tälläinen. Arvoton elämä. No ei, teen toisten huono-osaisten eteen enemmän kuin täällä kerronkaan. Kun mun on helpompi asettaa toiset edelle. Ja jotenkin se on pitänyt mun nenän pitkään vedenpinnan yläpuolella. Mutta kaipaisin muutakin arvoa jo.
Hui. Tulipa alaston olo.

2 kommenttia:

Ninni kirjoitti...

Hieno kirjoitus! Upeaa, että olet uskaltanut avautua. Avoimuudessa on oma haavoittuvaisuutensa, mutta se vie eteenpäin.

Cairbre kirjoitti...

Se on vaikea sairaus se kaksisuuntainen. Meilläkin on sitä perheessä ja sitä ei pysty käsittämään kuinka vaikeaa se on sille sairaalle kun se on perheellekin niin kamalan vaikea niin miten sitten sairaalle? Voiko olla että ystäväsi ovat ehkä väsyksissä sillä meidän perheen bipopää (niin kuin hän itse itseään kutsuu) soittaa hyvin usein 2-3 tunnin maratonpuheluita? Anna ystäville tilaa ja aikaa, kyllä ne oikeat ystävät osaavat soittaa sinullekin.

Hyvä vaan että jaksat kirjoittaa tänne ja käsityöt tekevät sielulle hyvää. Kiitokset sinulle!